Kunpa työhyvinvointia ei tarvitsisi kuntouttaa

Kun kuntoutetaan työhyvinvointia, on työkyvyn ylläpitämisessä jo kertaalleen epäonnistuttu. Kuka on työhyvinvoinnista päävastuussa?

Kelalla ja työeläkelaitoksilla on tärkeä rooli suomalaisten työurien pidentämisessä. Sairausvakuutuksen ja lääkinnällisen kuntoutuksen lisäksi ammatillinen kuntoutus tukee tarvittaessa työkykyä. Ammatilliset kuntoutusjaksot voivat sisältää monenlaista ja monipuolista tukea. Siten niillä on potentiaalia helpottaa kuntoutujien työhön pääsemistä sekä monenlaisten työkykyongelmien jälkeen työhön palaamista. Tämä on hyvä.

Minkälaista Kelan ja työeläkelaitosten tarjoaman ammatillisen kuntoutuksen olisi ihanteellisesti oltava, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Vaikka ammatilliseen kuntoutustoimintaan kuuluu myös ennakoivia työkyvyn heikkenemistä ehkäiseviä toimia, se on useimmiten jo heikentyneen työkyvyn palauttamista.

Sosiaaliturvaan kuuluva kuntoutus on työkyvyn kohdalla tarkoitettu toissijaiseksi tukiverkoksi, ei ensisijaiseksi. Samoin työeläkekuntoutus kohdistuu usein ongelmiin, joissa työkykyä ylläpitävissä toimissa on työpaikalla ehditty jo epäonnistua.

Kenen vastuulla ovat työuupumuksen aiheuttamat kustannukset?

Erityisen selvää kuntoutuksen toissijaisuus on henkisen työhyvinvoinnin kohdalla. Tai työpahoinvoinnin, kun kyse on työuupumuksesta. Vaikka strateginen työhyvinvoinnin johtaminen ja työterveysyhteistyön kehittäminen ovat jatkuvasti esillä, taitaa kuntoutuksessa olla jatkuvasti turhan paljon työuupuneita suomalaisia. Työeläkekuntoutuksessa työuupumus painottunee Kelan kuntoutuksia enemmän.

Henkisen työperäisen kuormittumisen tiedetään pahenevan kuntoutustoimia vaativaksi työuupumukseksi hitaasti. Kyse ei ole salamana saapuvasta ”sairaudesta”, vaikka julkisuuden henkilöt kertovatkin mediassa usein takautuvasti romahduksistaan.

Siinä ei ole mitään sankarillista tai ihailtavaa. Sen sijaan se maksaa meille paljon. Kuntoutumisprosessi on usein vaikea, ja paluu entiseen työhön ei läheskään aina onnistu. Monella työperäisestä uupumisesta seuraa masennus tai muita terveysongelmia. Muita kustannuksia tulee työtehon laskemisesta ja lisääntyneistä turvallisuusriskeistä työpaikoilla.

”Yksilön vastuu omasta hyvinvoinnistaan on tutkimuksen valossa keskeinen.”

Koska uupumisprosessi on hidas, pitäisi työntekijän hyvinkin ehtiä huomamaan itsessään tapahtuvat muutokset. Niitä ovat muun muassa ammatillisen itsevarmuuden laskeminen, kyynistyvä asenne ja väsymys, joka ei väisty lepäämällä.

Työntekijöiden omasta vastuusta tarkkailla jaksamistaan sekä kertoa siitä esimiehelleen kehdataan puhua yllättävän vähän. Yksilön vastuu omasta hyvinvoinnistaan on kuitenkin tutkimuksen valossa keskeinen.

Vastuu työkuormituksen hallinnasta – ennen kuin se muuttuu heikentyneeksi työkyvyksi ja vaatii kalliita kuntoutustoimia – ei tietenkään ole vain työntekijällä. Viimeisen kahden vuosikymmenen tutkimus näyttää, että työuupumukseen vaikuttavat eniten työn olosuhteet, ei esimerkiksi ihmisen oma persoona.

Työnantaja onkin päävastuussa työtehtävien mitoittamisesta ja kohtuullisuudesta. Samoin yhdessä työntekijän kanssa työhyvinvoinnin seuraamisesta ja työssä tarvittaessa tehtävistä muutoksista. Yhteistyö työterveyshuollon kanssa on tietenkin tärkeää.

Kuka huolehtii työn imusta?

Viimeaikaiset tutkimukset vahvistavat käsitystä, jonka mukaan työurat pitenevät riittävästi vain, jos työkyvyn ylläpitämisen lisäksi vahvistetaan työkykyisten työn imua ja työssä motivoivia voimavaroja. Tällaisia työn voimavaroja ovat muun muassa riittävät vaikutusmahdollisuudet, mahdollisuudet oppia uutta ja esimieheltä saatava tuki.

Esimerkiksi duunareille mahdollisuudet itsenäisiin päätöksiin ovat työssä jaksamisen kannalta tärkeämpiä kuin kuvittelemmekaan.

Kuka on vastuussa niiden ylläpitämisestä?

”Työnantajan ja työntekijän olisi yhdessä kyettävä luomaan olosuhteet, jotka kannattelevat motivaatiota, työn imua ja sitoutumista.”

Työnantajan ja työntekijän olisi yhdessä kyettävä luomaan olosuhteet, jotka kannattelevat motivaatiota, työn imua ja sitoutumista. Joka tapauksessa kuntoutuksissa kenttää on laajennettu työn imuakin vahvistaviin koulutuksiin.

Vastuu työikäisten hyvinvoinnista ei ole koskaan vain yhden toimijan taakkana. Se jakautuu ainakin yksilöille, työnantajille, terveydenhuollolle, kunnille ja valtiolle. Oleellista olisi kuitenkin jatkuvasti kirkastaa, kuka on työhyvinvoinnista ensisijaisessa vastuussa.

Henkisen työhyvinvoinnin ylläpito kuuluu ensisijaisesti työpaikan ja yksilön vastuulle. Kuntoutustoiminnasta sen pitäisi vähentyä.

Kirjoittaja

Riku Perhoniemi
tutkija, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lue lisää

Työuupumuksesta:
Työterveyslaitos: Stressi ja työuupumus(Avautuu uuteen välilehteen)

Työn voimavarojen ja työn imun yhteydestä työurien pituuteen:
Perhoniemi, Riku (2016). Työn imun ja henkisen kuormittumisen yhteydet eläkeaikeisiin työkyvyn mukaan. (Avautuu uuteen välilehteen)Teoksessa Järnefelt, N. (toim.) Eläketurvakeskus (2016). Työolot ja työurat: tutkimuksia työurien vakaudesta ja eläkkeelle siirtymisestä. Eläketurvakeskuksen tutkimuksia 08/2016.