Sosiaaliturvamenot tulee laittaa mittasuhteisiin
Kun julkinen keskustelu kohdistuu sosiaaliturvamenoihin, mittasuhteet usein hämärtyvät. Samoin unohtuvat tukien saajat ja niiden tavoite: yhdenvertaisuus ja ihmisarvoinen elämä.
Kauppalehti otsikoi viime perjantaina 16.3.2018 pidetyn asumistukiseminaarin jälkeen, että ”asumistukimenot lähestyvät jo puolustusbudjetin suuruusluokkaa”.
Talouselämä otsikoi ”kipurajan” lähestyvän, kun tukimenot jo ”2 000 miljoonaa euroa – neljännes summasta valuu pääkaupunkiseudulle”.
Peräti 0,9 % BKT:stä – auts!
Ja Kauppalehdessä spekuloitiin jo yli vuosi sitten ”pirullisesta kierteestä”, kun asumistuet pumppaavat lisää ilmaa jo ennestään kalliisiin asuntoihin.
Asumistuet ovat 1,7 % julkisista menoista
Kun mediassa haetaan raflaavia otsikoita, asioiden mittasuhteet usein unohtuvat. Samoin se, kenelle tukia oikeasti maksetaan.
Kun julkistalouden euromääriä revitellään otsikoissa, harva lukija ehtii sulatella ja suhteuttaa niitä todellisiin budjettivaikutuksiin. Jos Kauppalehti otsikoisi, että asumistukimenot nousseet jo 1,7 prosenttiin kaikista julkisista menoista, niin rinnasta nipistäisi paljon vähemmän.
Sekään, että asumistuet muodostavat 2,8 % kaikesta sosiaaliturvasta, ei kuulosta kovin seksikkäältä.
Ja se niin kutsuttu pirullinen kierrekin on pirullisen epäselvä. VATT:n tutkijan Teemu Lyytikäisen tilastollisten tarkastelujen(Avautuu uuteen välilehteen) perusteella asumistuella ei näytä olevan suoraa vaikutusta yksittäisten asuntojen vuokriin, ja markkinavaikutuskin on korkeintaan prosentteja. Omistusasujat saavat edelleen osittaisen korkovähennysoikeuden, mikä voi nostaa asumisen hintatasoa asumistukia enemmän.
Minusta olisi paljon mielenkiintoisempaa kuulla, että 65 % asumistukea saavista talouksista elää köyhyysrajan alapuolella (kuvio 2). Mutta ehkä talousalan lehtiä ei kiinnosta kirjoittaa pienituloisista. Odotan edelleen myös otsikkoa siitä, että julkishallinnon muut kuin sosiaaliturvaan liittyvät kulut nousevat 24 %:iin BKT:stä eli jopa 52 000 miljoonaan euroon.
Sosiaaliturvan dissaaminen tuntuu olevan kuitenkin enemmän in (se menee niille joillekin ”toisille”). Olkoonkin, että julkisen talouden muut menot ovat ihan eri skaalassa ja siten paljon relevantimpia esimerkiksi kestävyysvajeen kannalta.
Ne ”toiset”
Keitä ne toiset sitten ovat – ne, joiden tuista on helppo kohkata, mutta joiden tilanteesta harvemmin kirjoitetaan?
Asumistuen saajien keskimääräiset käytettävissä olevat tulot jäävät puoleen koko väestön keskimääräisistä tuloista: noin 1 000 euroon kuukaudessa henkeä kohden, kun koko väestössä keskimääräinen käytettävä tulo henkilöä kohti on noin 1 950 euroa.
Ilman 220 euron keskimääräistä kuukausittaista asumistukea jäätäisiin 780 euroon henkeä kohti. Minkälaisen yksiön sillä saisi, jos meinaisi siellä ruokaakin laittaa?
Tuki on myös yleensä lyhytaikaista ja turvaa sen, ettei elämän nivelvaiheissa tarvitse muuttaa kauas pois työn luota.
On toki totta, että asumistukimenot ovat kasvaneet. Se on luonnollista työttömyyden kasvun myötä ja toisaalta perusturvan tason laahatessa perässä indeksijäädytysten aikakaudella.
Kuten THL:n Pasi Moisio seminaarissa kuvasi, perusturvaa joudutaan täydentämään asumistuen lisäksi myös toimeentulotuella. Se on viimesijainen etuus, jolla lain mukaan ”turvataan henkilön ja perheen ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo” (1412/1997(Avautuu uuteen välilehteen)).
Sen sijaan, että kauhistellaan asumistukimenoja, voisi olla paikallaan pohtia sitä, miksi menot ovat kasvaneet. Pitäisikö ihmisarvoisesta elämästä luopua vaikean työllisyystilanteen seurauksena?
Hyvä uutinen, joka yllä viitatuissa lehtiartikkeleissa jäi muuten mainitsematta, on se, että joulukuusta lähtien positiivisen talouskehityksen myötä asumistuen tarve on jopa vähentynyt (ks. myös Kelan tilastokatsaus(Avautuu uuteen välilehteen)).
Asumistuki torjuu eriarvoisuutta, muttei täydellisesti
Tietenkään asumistuki ei ole ongelmaton. Jos sillä paikataan perusturvaan liittyviä aukkoja, pitäisi miettiä, miten sosiaaliturvan painopiste saadaan kohdennettua oikein. Tässä ei taaskaan auta BKT:n prosentin kymmenysten kauhistelu. Ennemminkin tulisi pohtia, jaetaanko tuet asumisen vai elämäntilanteen mukaan. Miten tehdä sosiaaliturvasta tasa-arvoisempi, osallistavampi ja ihmisarvoisempi?
Olin itsekin julkisuutta saaneessa asumistukiseminaarissa puhumassa. Kiinnitin esitelmässäni(Avautuu uuteen välilehteen) huomiota juuri siihen, tasaako asumistuki pienituloisten tuloeroja.
Vaikka kokonaisuudessaan näin näyttääkin olevan, asumistuella ei ole juuri vaikutusta kahden suurimman tuensaajaryhmän tulonjakoon. Toisin sanoen: jos katsotaan yksin asuvia työttömiä, heidän tulojensa keskihajonta asumistuen saamisen jälkeen on 5 % pienempi kuin ilman asumistukea. Vaikutus on samanlainen toiseksi yleisemmässä tuensaajaryhmässä eli työttömillä yksinhuoltajaperheillä.
Sen sijaan kun katsotaan työssäkäyviä asumistuen saajia, tulojen keskihajonta vähenee yli 20 %, kun asumistuki otetaan tulona huomioon.
Asumistuki on sidottu asumiskustannuksiin, eikä se välttämättä kykene tasaamaan minimitasolla elävien tuloja. Tämä on ongelmallista, koska heikoimmassa asemassa olevilla on vaikeampaa vaikuttaa itse omaan tulotasoonsa. Samalla tuki nostaa työssäkäyvien efektiivistä marginaaliveroastetta—siis tasaa tuloja työssäkäyvillä sen sijaan, että järjestelmä palkitsisi pienituloisia ahkeroimisesta.
Työssäkäyviä asumistuen saajia on toki vain noin kymmenes asumistukea saavista ei-opiskelijatalouksista (kuvio 3), joten ongelma on varsin marginaalinen. Heistäkin puolet koostuu yksinhuoltajaperheistä, jotka todella ovat tuen tarpeessa. Siinä mielessä ajatus tuella kikkailevista oman edun maksimoijista ei anna kovin todenmukaista kuvaa asumistuen saajien tilanteesta.
Itse asiassa kuviossa 2 on ympyröitynä lähes 10 000 nuoren 20–30-vuotiaan joukko, jotka eivät saaneet edes toimeentulotukea. Heidän koko toimeentulonsa oli toukokuussa 2017 asumistuen varassa. Ja heitä on jopa puolet siitä määrästä, mitä työssä käyviä yksin asuvia asumistuen saajia on yhteensä.
Ihmisarvoisen elämän pirullinen kalleus
Asumistukikeskustelu on mielestäni yksi esimerkki laajemmasta tendenssistä sosiaaliturvasta käytävässä keskustelussa. Ihmisarvoinen elämä ja tuen saajat unohdetaan, kun keskitytään rahasummien populistiseen päivittelyyn.
Puhuttaessa ”pirullisesta kierteestä” menoerien suhteelliset erot ja suuruusluokka hämärtyvät, eikä keskustelu anna oikeaa kuvaa julkisten menojen todellisista painopisteistä.
Lasten ja työikäisten toimeentuloturvaetuudet muodostavat vain pienen osan hyvinvointivaltion kuluista — niiden osuus julkisen talouden menoista on noin 10 %. Suhteessa BKT:hen puhutaan prosenteista.
Olisi tärkeämpää keskustella siitä, kenelle ja miten nämä muutamat prosentit jaetaan.
Jos ihmisarvoinen elämä yksin ei riitä perusteeksi, esimerkkejä voi kaivaa hyvinvointivaltion ulkopuolelta. Kun hyvinvointivaltio kerta tulee niin pirullisen kalliiksi, miksi valtaosa maailman menestyneimmistä maista tukee heikoimmassa asemassa olevien hyvinvointia?
Kalliiksi tulisivat myös kotien ympärille rakennetut muurit, pula osaavasta ja innovatiivisesta työvoimasta sekä yhteiskuntarauhan järkkyminen.
Kirjoittaja
Antti Veilahti
erikoistutkija, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi
