Kehitysvammaisten lasten arjen osallisuuteen tarvitaan parempaa kuntoutusyhteistyötä
Kehitysvammaisen lapsen kanssa toimivien aikuisten sujuva yhteistyö on tärkeää, kun halutaan tukea lapsen osallisuutta omaan arkeensa kuntoutuksella. Tuore tutkimuksemme paljastaa tärkeimpiä edellytyksiä yhteistyölle, miten asiantuntijat jakavat tietoa ja osaamista sekä millaisia haasteita yhteistyössä on.
Kehitysvammaisen lapsen tai nuoren kasvun, oppimisen, toimintakyvyn sekä osallisuuden edistäminen vaatii monien toimijoiden panosta. Lapsen tärkein kasvu- ja toimintaympäristö on perhe ja koti, jonka läheisiä yhteistyökumppaneita ovat varhaiskasvatus ja perusopetus.
Varhaiskasvatuksen erityisenä tehtävänä on edistää lasten kokonaisvaltaista kasvua, kehitystä ja oppimista yhdessä vanhempien kanssa. Perusopetuksen tehtävänä on tukea oppilaiden oppimista, kehitystä ja hyvinvointia yhteistyössä kotien kanssa. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyvyn ja arjen osallisuuden tukikeinoihin kuuluvat usein myös Kelan järjestämät yksilöterapiat.
Tutkimuksissa on huomattu, että kehitysvammainen lapsi oppii paremmin toimimaan ja pääsee osalliseksi arjessaan, kun lapsen kanssa toimivat aikuiset tukevat osallisuutta oikealla tavalla. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet terapioiden vaikutuksiin sekä terapeuttien ja vanhempien väliseen yhteistyöhön. Vähemmälle huomiolle on jäänyt yhteistyön rakentuminen lapsen vanhempien, kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisten sekä terapeuttien välillä.
Kuvasimme Disablities-lehdessä julkaistussa tuoreessa tutkimuksessamme kehitysvammaisen lapsen ja nuoren kanssa toimivien aikuisten yhteistyötä sekä sitä tukevia ja estäviä tekijöitä. Keskityimme tutkimuksessa yhteistyöhön varhaiskasvatuksen ja opetuksen ympäristöissä.
Yhteistyön edellytyksiä pitää aktiivisesti parantaa
Eri toimijat kuvasivat yhteistoiminnan edellytyksiä omista lähtökohdistaan. Kuitenkin näkemyksistä muodostui yhtenäinen kuva siitä, mitkä ovat tärkeimmät yhteistoiminnan edellytykset. Kolme teemaa korostui:
- Ilmapiiri ja asenteet
- Sitoutuminen kuntouttavaan yhteistyöhön
- Terapian toteutuksen käytännön puitteet ja järjestelyt
Näiden teemojen sisällä vastaajat kuvasivat samanaikaisesti sekä yhteistyötä tukevia että estäviä tekijöitä. Ne olivat riippuvaisia niin yksittäisten henkilöiden toiminnasta ja yksittäiseen tilanteeseen liittyvistä tulkinnoista kuin laajemmin eri yhteisöjen toimintakulttuureista.
“Yhteistyö, just se fyysinen kohtaaminen, yhteinen keskustelu tavoitteista ja yhteinen miettiminen ja semmoinen avoin yhteistyö. Puolin ja toisin, sitten pystytään niistä asioista ja se et lapsi on keskiössä. Sehän on meidän kaikkien toive, että lapsi oppii, kehittyy, kasvaa”
(Opetus, haastattelu)
Tutkimuksemme tulosten mukaan yhteistyön edellytykset eivät aina toteudu arjessa. Voi esimerkiksi olla niin, että asiantuntijat eivät kiireen tai tilan puutteen vuoksi ehdi riittävästi vaihtamaan ajatuksia keskenään.
Yhteistyön edellytykset tulisi tunnistaa ja niihin tulisi aktiivisesti vaikuttaa, jotta asiantuntijuuden jakaminen arjessa olisi entistä sujuvampaa ja tuottaisi parempia tuloksia.
Yhteistoiminta on asiantuntijuuden jakamista arjessa
Asiantuntijuuden jakaminen arjessa tiivistyi kolmeen teemaan:
- Säännöllinen yhteistoiminta arjessa
- Yhteinen näkemys kuntoutuksen toteuttamisesta
- Yhteinen tavoitteiden asettaminen ja suunnittelu
Ammattilaiset jakoivat usein lapsen arjen osallistumista tukevaa asiantuntijuutta arkisissa kohtaamisissa ja keskusteluissa vanhempien kanssa. Säännölliset tapaamiset vanhempien, terapeuttien sekä varhaiskasvatuksen ja koulun toimijoiden välillä sekä suunnitelmallinen yhteydenpito auttoivat löytämään yhteisen näkemyksen kuntoutuksen tavoitteista ja toteutustavoista, jolloin kuntoutuksen oli mahdollista kiinnittyä päiväkodin ja koulun arjen toimintaan mahdollistui.
”Kerran olin kyllä tosi iloinen tässä syksyllä, kun puheterapeutti tuli havainnoimaan lasta. Sitten vähän juttelimme, ja hän sanoi, että on ajatellut ensimmäisenä tavoitteena jaetun ilon löytäminen. Minä olin jo valmiina, että hän enemmän semmoista, että ruvetaan harjoittelemaan [auta-viittomaa] ja sellaista toimintakykyä. Minusta se kuulosti ihanalta tavoitteelta lapselle, semmoista on kiva lähteä ryhmässäkin hakemaan.”
(Varhaiskasvatus, haastattelu)
Oli harvinaisempaa, että ammattilaiset jakoivat asiantuntijuutta arjen yhteisellä tekemisellä ja toisen ammattilaisen toimintatavasta mallia ottamalla. Tällaisissa tilanteissa olleet kokivat ne kuitenkin hyödyllisiksi.
Osallisuuden mahdollistuminen vaatii aktiivista yhteistoiminnan rakentamista
Tutkimuksemme osoittaa, että yhteistyön mahdollistamista tarvitaan monella tasolla, niin yksittäisen henkilön kuin organisaatioidenkin tasolla. Asiantuntijuuden jakamisen käytäntöjä ja osaamista tulee vahvistaa.
Organisaatio- ja yhteisötasolla on tärkeää, että esimiehet tukevat yhteistyön ja käytäntöjen kehittämistä. Lisäksi aikuisten ja lasten kumppanuutta tukevia välineitä ja menetelmiä tulisi kehittää.
Näin tutkimus tehtiin
Laadullisessa tutkimuksessa kokosimme näkemyksiä
- vanhemmilta yksilöhaastatteluilla (n = 16)
- varhaiskasvatuksen ja opetuksen ammattilaisilta ryhmähaastatteluilla (n = 17)
- fysio-, musiikki-, puhe- ja toimintaterapeuteilta sekä neuropsykologeilta Webropol-kyselyn avovastauksissa (n = 309)
Analysoimme moninäkökulmaisen aineiston temaattisella analyysillä.
Tutkimus on osa laajempaa Kelan rahoittamaa Vaativa lääkinnällinen kuntoutus, kehitysvammaisten kuntoutus (VAKEVA, 2020–2023) -arviointitutkimushanketta.
Kirjoittajat
Anu Kinnunen
KT, tuntiopettaja, Lapin ammattikorkeakoulu; yliopettaja, Savonia-ammattikorkeakoulu
Annastiina Vesterinen
TtM, projektitutkija ja projektipäällikkö, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu
Anu Kippola-Pääkkönen
YTT, erityisasiantuntija, Lapin ammattikorkeakoulu
Maarit Karhula
TtT, erikoistutkija, Kelan tutkimusyksikkö ja Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu
Alkuperäinen artikkeli
Kinnunen, A., Vesterinen, A., Kippola-Pääkkönen, A., & Karhula, M. (2023). Partnership Working Among Families, Therapists and Educationalists to Enhance Collaboration Enabling Participation of Children With Intellectual Disabilities. Disabilities, 3(3), 396-409.
