Uraauurtava ajatus: kaikilla on oikeus apuun
100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi tutkijamme valitsivat maamme historian 10 merkittävintä sosiaaliturvauudistusta. Niistä ensimmäinen on vuoden 1922 köyhäinhoitolaki, joka velvoitti kunnat auttamaan vaikeuksiin joutuneita. Siitä tuli pohja uudenlaiselle sosiaaliturvalle.
Juuri itsenäistynyt Suomi oli 1920-luvun alussa köyhä ja maatalousvaltainen maa. Lapsikuolleisuus oli suurta ja elinajanodote alhainen. Sairaus tai vanhuus tarkoitti monelle köyhyyttä.
Tuohon aikaan Suomessa oli tapana ajatella, että jokaisen pitää elättää itse itsensä ja lapsensa. Jos siihen ei pystynyt − esimerkiksi työttömyyden tai työkyvyttömyyden vuoksi − jäi pitkälti sukulaistensa avun varaan. Kunnat järjestivät kyllä vaivaishoitoa, mutta työkykyisille sitä ei ollut pakko tarjota. Heitä kunnat auttoivat vain työtä vastaan.
Vakituisesti avun varassa elävä joutui kunnan holhouksen alaiseksi ja menetti kunnallisen äänioikeutensa.
1920-luvun oloja kuvaavat esimerkiksi klassikkoromaanit Tehtaan varjossa (Toivo Pekkanen) ja Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna).
”Aiemmin kunnat kauppasivat vähävaraisia huutokaupalla.”
Vaivaishoidon lisäksi kunnilla oli muitakin keinoja vastata köyhyyteen. Nykytermein ilmaistuna vähävaraisten hoito oli ulkoistettu, ja hoitoa antavat tahot kilpailutettiin huutolaismarkkinoilla. Kunnat siis kauppasivat vähävaraisia huutokaupalla sille, joka pyysi heidän huolehtimisestaan vähiten korvausta. Myös kirkko avusti vaikeuksiin joutuneita.
1920-luvulle tultaessa nämä armeliaisuuteen perustuvat järjestelmät koettiin vanhanaikaisiksi ja alentaviksi. Vuonna 1922 tulikin voimaan köyhäinhoitolaki, joka muutti vanhat käytännöt.
Kuntien päätösvalta väheni
Köyhäinhoitolaki rajoitti kuntien itsenäistä päätäntävaltaa köyhyyden hoitamisessa: valtio otti aiempaa suuremman roolin ja velvoitti kunnat huolehtimaan vaikeuksiin joutuneista. Jokaiseen kuntaan oli perustettava köyhäinhoitolautakunta.
Virallista järjestelmää täydensi edelleen monenlainen epävirallinen auttamistyö. Sukulaisten, naapureiden ja muun lähiyhteisön tuki oli edelleen tärkeää. Merkittäviä auttajia olivat myös erilaiset hyväntekeväisyysyhdistykset, kuten naisyhdistykset.
Kaikille tarvitseville oikeus apuun
Aikaisemmin köyhäinhoito oli tarkoitettu pääasiassa lapsille, leskille, työkyvyttömille ja sairaille. Köyhäinhoitolaki takasi muillekin vaikeuksiin joutuneille ainakin periaatteessa oikeuden saada apua.
”Kuntien apua sai keskimäärin alle 4 % väestöstä.”
Ensisijainen auttamisen muoto oli ruoka-apu. Tarvittaessa turvauduttiin laitoshoitoon. Köyhäinhoito ei kuitenkaan ollut kovin laajaa, sillä kunnat antoivat edelleen apua vain pahimpaan tarpeeseen. 1920-luvulla kuntien apua sai keskimäärin alle 4 % väestöstä.
Kuten aiemminkin, köyhäinhoidon varaan jääneiden oli suostuttava huoltolautakuntien valvontaan. 16 vuotta täyttäneiden piti korvata saamansa apu aikanaan takaisin.
Uusi ajatus: köyhälläkin on oikeuksia
Köyhäinhoitolaki ei mullistanut välittömästi köyhien asemaa. Käytännön tasolla muutos ei kenties ollut suuri, mutta periaatteellisella tasolla se oli merkittävä. Lain vaikutukset kantautuvat nykypäivään saakka, sillä se kertoo huomattavasta ajattelutavan muutoksesta.
Aiemmin köyhällä ei ollut ollut oikeutta vaatia apua, vaan sen saaminen oli riippunut parempiosaisten armeliaisuudesta. Nyt apu alettiin mieltää oikeudeksi.
”Köyhyyden seurausten sijasta pitäisi puuttua ennen kaikkea sen syihin.”
Samalla Suomessa ymmärrettiin, että köyhyyden taustalla on myös yksilöstä riippumattomia yhteiskunnallisia syitä. Aiemmin vaivaiset oli nähty yhtenä yhtenäisenä joukkona. Nyt alettiin hahmottaa erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden ongelmilla oli erilaiset syyt. Uuden lain taustalla olikin ajatus, että köyhyyden seurausten sijasta puututtaisiin enemmän sen syihin.
Ajattelutavan muutoksesta kertoo sekin, että vaivaishoidon sijaan alettiin vähitellen puhua köyhäinhoidosta.
Pohja tulevalle hyvinvointivaltiolle
Monet vanhat vaivaishoidon piirteet säilyivät kuitenkin entisellään. Vieläkin ajateltiin, että oikeus apuun koski ensisijaisesti työkyvyttömiä. Lähtökohtaisesti jokaisen piti edelleen huolehtia omasta ja lähipiirinsä toimeentulosta.
Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki oli kuitenkin käynnistänyt uudistusten sarjan, joka muovasi suomalaisen yhteiskunnan sellaiseksi, jona sen nyt tunnemme. Tulevina vuosikymmeninä ajatus siitä, että vähävaraisella on oikeus tukeen, vahvistui. Niin Suomesta alkoi muotoutua pohjoismainen hyvinvointivaltio.
100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi Kelan tutkijat(Avautuu uuteen välilehteen) äänestivät maamme historian 10 merkittävintä sosiaaliturvauudistusta. Tässä sarjassa pohdimme, miten ne ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.
