Onnellisten ihmisten maassa

Olen nyt onnellisesti viettänyt kolme kuukautta Tanskassa, maailman onnellisimmassa maassa, kuten tanskalaiset maataan mainostavat. Ja toden totta, mikäli European Social Surveyta (ESS) on uskominen, tanskalaiset ovatkin Euroopan onnellisin kansakunta.

Tanskalaiset ovat oman ilmoituksensa mukaan myös Euroopan terveimpiä kansoja. Lähes 90 % työikäisistä juuteista sanoo terveydentilansa olevan hyvä. Ruotsalaisilla ja norjalaisilla ei ole yhtä vahva usko erinomaiseen terveyteensä, suomalaista nyt puhumattakaan. Näin siitä huolimatta, että Svensson ja Haraldsen elävät pari vuotta ja jopa Virtanenkin vuoden Jørgenseniä pidempään.

Asustavatko terveys ja onni korvien välissä? Terveydestä en tiedä, mutta onni ilman muuta sitä tekee.

Mutta mikä Jørgensenistä sitten tekee niin onnellisen? Tätä asiaa olen nyt kolmen kuukauden ajan yrittänyt kuumeisesti selvittää nykyisessä asemapaikassani Odensessa. Kertyneet kokemukset antavat jotain osviittaa, mistä hommassa voisi olla kyse.

Onnellinen alku

Kun tulin työhuoneeseeni, minua odotti pöydälläni kukkapuska (jolle en ole löytänyt vaasia) ja pullo Gammel danskia (jolle en ole keksinyt käyttöä kun yskääkään ei ole ollut). Onnellinen alku siis kaikin puolin.
Tanskassa suurin petoeläin on verokarhu, joka jokaisen täytyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa aina kohdata. Yliopistolta sain ohjeen, että kannattaa mennä Dannebrogsgaden kansainvälisiin asioihin erikoistuneeseen toimistoon, jossa tiistaisin ja torstaisin kello 12–16 välisen aikana hoidetaan yhdistetysti vero- ja maahanmuuttoasiat.

Toimisto löytyy ihan aseman vieressä, minulle kerrottiin. Kätevää. No, tiistaina matkustin bussilla keskustaan ja aseman edessä olevasta kartasta yritin paikantaa, missä Dannebrogsgade on. Aseman ikkunoita pesevä mies huomasi epätoivoni ja tuli ystävällisesti kyselemään, minne olen menossa. Selvitin asiani ja sain ohjeet. Toimistoa oli kuitenkin vaikea löytää puuttuvien katunumeroiden vuoksi. Lopulta löysin oikean oven huomatakseni, että toimisto oli siltä päivältä suljettu koulutuspäivän vuoksi.

Palasin tyhjin toimin ja juutteja mielessäni sadatellen takaisin asemalle odottelemaan yliopistolle menevää bussia. Ikkunan pesijä oli piipputauolla ja tuli kyselemään, selvisikö veroasiani. Kerroin, miten oli käynyt. Mies purskahti nauruun ja lohdutti minua: ”Jos sinä et heitä löydä, he kyllä löytävät sinut. Tässä maassa on kaksi asiaa, jotka ovat varmoja – verotus ja kuolema. Valitettavasti ne tulevat vain väärässä järjestyksessä.” Ei hän tuota varmaankaan itse keksinyt, mutta tilannekomiikan tajua hänellä kyllä oli.

Ystävällinen viranomainen

Torstaina oli toivoa täynnä ja silloin onnisti. Pääsin vero- ja maahanmuuttoviranomaisen puheille ja asia hoitui jouhevasti. Lupsakka rouvashenkilö selvitti tietokoneelta henkilötietojeni perusteella, että olen vuodesta 2006 tähän päivään saakka asunut osoitteessa Brobergsgade 16 Christianshavnissa Kööpenhaminassa Claus Rasmussenin kanssa. Tanskan henkilörekistereitten mukaan vaimoni oli muuttanut 2006 Ruotsiin.

Yritin vakuuttaa, että asuin Brobergadella vain vuoden, ja että vuonna 2007 muutin takaisin kovasti rakastamaani isieni maahan. Siitä lähtien olen – näin yritin selvittää – asunut Arabianrannassa Helsingissä. Hetken kinattuamme hän uskoi minua. Varsinkin kun uskottavasti muistelin, että kahdesti yritin tehdä Tanskassa maastamuuttoilmoitusta 2007, ensiksi Christianshavnin sivukonttorissa ja myöhemmin Kööpenhaminan keskustan maahanmuuttovirastossa. Ilmoitustani ei suostuttu vastaanottamaan, sanoivat nimittäin saavansa kaikki tiedot automaattisesti Suomesta, kun rekisteröidyn siellä maahanmuuttajana virallisiin tilastoihin. Näin siis sen olisi pitänyt mennä.

”No, jos näin on”, virkkoi hän, ”meidän on kuoletettava sinun CPR-korttisi*”. Olin elänyt toivossa, että voisin lainata kirjastosta kortilla kirjoja, ja kerroin tämän huoleni virkailijalle. Hän lohdutti minua sanoen, että ottaa viikkoja, ennen kuin ”ne siellä Kööpenhaminassa” saavat CPR-korttini kuoletuksen voimaan. Sinä aikana voin lainata kirjoja vaikka koko loppuelämäni tarpeisiin. Lupsakkaa, lunkia, hauskaa ja jouhevaa palvelua. Verokorttini tipahti postiluukustani kolmen päivän kuluttua. Kiikutin kortin työpaikalleni. Sihteeri ihmetteli, miksi hänelle verotietojani tuon. Hänhän oli jo tiedot saanut netin kautta kolme päivää sitten.

Olen siis jo lähes kolme kuukautta ollut selvillä veroprosentistani, joka onnekseni on kohtuullisen alhainen. Sain nimittäin runsaasti verovähennyksiä kovien matka-kustannusten ja kahdella paikkakunnalla asumisen vuoksi. Siksi maksankin veroa vain 45,8 %. Minulla on kuitenkin pieni pulma. En nimittäin tiedä, mikä minun palkkani on. Palkkausjärjestelmä on niin monimutkainen, että siitä ei erkkikään ota selvää.

Byrokratia toimii ajallaan

Yliopistobyrokratian kiemuroitten vuoksi palkkani ei ole vielä ennättänyt kertaakaan oikein maksuun. Marraskuun lopussa sain tililleni summan, joka vastasi noin viittä prosenttia, siitä mikä minulle oli luvattu. Asia luvattiin korjata joulukuun tilissä. No, joulukuussa sain tililleni noin puolet siitä, mikä minun olisi omien laskujeni mukaan kuulunut saada. Asia luvattiin korjata tammikuun palkanmaksussa. Ja totta vie – asia olikin korjattu. Nyt tililleni tupsahti summa, joka oli neljännes sovitusta! Lupasivat korjata asian helmikuun palkanmaksuun…

Jutun moraali? Täällä monet viranomaisasiat toimivat todella hyvin, asiakaspalvelu on jouhevaa ja lupsakkaa. Tietotekniikkaan on siirrytty suuremmassa määrin kuin Suomessa. Monet asiat toimivat todella hyvin. Ja ne asiat, jotka eivät toimi, niitten uskotaan toimivan hyvin. Esimerkkinä vaikka se hybris, jolla Danske Bank aikoi yhdessä viikonlopussa laittaa ostamansa Sampo-pankin tietojärjestelmät ja nettiasioinnin ajan tasalle. Kuten tiedämme, asia maksoi kuukausia ja tuhansia asiakkaita. Mutta jos asiat eivät toimi, ei siitä näytetä isompaa painetta otettavan: byrokratiahan ottaa aina oman aikansa eikä sen vuoksi kannata hötkyillä. Asenne on vähän sama kuin vastajalkaisilla australialaisilla, jotka ovat onnellisuudestaan tunnettuja hekin. ”No worries mate! ” Ja lääkekin paljolti samaa lajia. Fostersin sijaan täällä tosin käytetään Carlsbergia.

Olli Kangas
Kelan tutkimusosaston osastopäällikkö (virkavapaalla)
etunimi.sukunimi@kela.fi
H.C. Andersen professori, Syd-Dansk Universitet

* Keltainen CPR-kortti vastaa Suomen Kela-korttia, mutta on toiminnoiltaan paljon laajempi. Se toimii mm. kirjastokorttina, sitä näytetään lukijalaitteelle, kun mennään lääkäriin ja maksu menee automaattisesti oikealle maksajataholle – ei papereita, ei Kela-lomakkeita, ei mitään muuta kuin vilautus keltaista korttia ja asia hoituu. Varsin kätevää ja onnellista!